Myrkkyherneillä taivaaseen?

Tuo viimekertainen postaus meni kyllä aika imelän kivakivapullantuoksuhalimeiningiksi, joten puhutaanpa sitten välillä jostain sopivalla tavalla synkemmästä. Niin kuin vaikka kuolemasta! Se on kuitenkin yksi näistä suurista mysteereistä, joihin eri uskonnot ja katsomukset pyrkivät vastaamaan ja joka askarruttaa vähän jokaista ihmistä ehkä jo pienestä asti. Muita näitä mysteerejä ovat sitten ainakin jumalahahmojen olemassaolo ja muiden elämään vaikuttavien voimien ja niiden olemassaolon ja elämän tarkoituksen pohdinta, mutta niistä voidaan ehkä puhua myöhemmin jos puhutaan. Kyseessä on kuitenkin todella isoja ja vaikeita asioita joihin kenelläkään ei ole varmoja tai todennäköisesti oikeitakaan vastauksia. Eli tämäkin postaus lähinnä tulee mutkittelemaan jossain epäselvien vastauksenpoikasten ja käsien levittelyjen väleissä.

Ne, jotka vähänkin tuntevat minua varmaan aika nopeasti tajuavat ainakin jollain tasolla, että kuolema on minulle hyvin kiehtova aihe. Luen mielelläni tarinoita kuolemasta ja esimerkiksi läheisen kuolemaan liittyvästä surutyöstä ja olen aina erityisen ilahtunut jos tarinassa esiintyy jonkinlainen kuoleman henkilöitymä tai jos siinä esitetään luova kuvaus kuolemanjälkeisestä olemassaolosta. Esimerkiksi roolipelejä pelatessani tietokoneella tai konsoleilla saatan tarkoituksella viedä tarinan sellaiseen tilanteeseen, jossa oma hahmoni tai hänelle läheinen hahmo sopivan dramaattisesti kuolee, koska mielestäni siitä saa aikaan paremman tarinan. Kiinnostukseni näkyy musiikkimaussani, kirjoituksissani ja piirroksissani, mutta pysytään nyt enemmän näissä kasvatus- ja asiasta puhumisasioissa. Kuolema - kuten uskontokin - on kuitenkin sellaisia aiheita, joista puhuminen on vähän vaikeaa. Vaikka otankin sen esille useammin kuin esimerkiksi ne uskontokysymykset, kohtaan usein vähän oudoksuvia reaktioita ja keskustelukumppanini saattavat mennä vaikeaksi toisaalta ihan ymmärrettävistäkin syistä. Joillekin aihe voi olla liian ajankohtainen tai vaikea, ja onhan se ehkä myös jonkinlainen... no jos ei nyt ihan tabu niin ainakin sellainen, joka ei ehkä yleensä liity perinteiseen mukavaan rupattelutuokioon. Tämä ei siis hirveästi rohkaise minua puhumaan tästä lastenkaan kanssa, mutta mielestäni se on kuitenkin hyvin tärkeä aihe, jota pitäisi käsitellä jo varhaiskasvatuksessa. Sitä vain pitää käsitellä oikealla tavalla. Ja ei, minulla ei ole valmista vastausta siihen, miten sitä pitäisi käsitellä. Lähinnä vain kokemuksia ja mielipiteitä siitä, miten sitä EI pitäisi käsitellä. Joten puhutaan sitten vaikka niistä.

Taisin koulussa näistä blogeista keskustellessamme möläyttää, että minulla on kokemuksia kuolemasta. Sain asian siis todennäköisesti kuulostamaan paljon dramaattisemmalta ja raflaavammalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tarkoitin vain lähinnä sitä, että minulla on vahvoja muistoja kuoleman pohtimisesta jo varhaiskasvatusiässä ja joitakin kokemuksia näiden kysymysten esille noususta lasten kanssa vähän myöhemminkin. Viikatemies (tai Viikatehenkilö?) on pääasiassa kiertänyt minut ja lähimmän lähipiirini tähän mennessä aika kaukaa, Itselläni on ollut oikeastaan hyvin pehmeä lasku kuolemaan ja voisin jopa kehaista, että vanhempani osasivat hoitaa tämän "kuolemakasvatuksen" mielestäni oikein hyvin. Toinen ukkini menehtyi jo ennen syntymääni - mikä on tietenkin surullista, mutta jos siitä nyt jotain positiivista haluaa saada irti niin voisi ajatella, että minä ja veljeni kasvoimme ymmärtäen heti kättelyssä sen asian, että emme tulisi koskaan tapaamaan toista ukkiamme (ainakaan tässä elämässä). Kuolemasta siis puhuttiin, mutta asiaa ei kauhisteltu eikä sillä peloteltu millään tavalla. Se esitettiin sellaisena kuin se oli, mutta kristilliseen tapaan tietenkin puhuttiin taivaasta ja siitä, että sitten nähtäisiin taas kaikkki edesmenneet läheiset. Annettiin siis toivoa. Tätä toivoahan meillä luennoillakin painotettiin, mielestäni hyvästä syystä. Kerran olimme metsäretkellä koko perheen voimin ja löysimme metsästä kuolleen variksen. Halusimme sitten käydä siellä veljeni kanssa katsomassa tätä hiljalleen mädäntyvää ja matojen kansoittamaa ruumista monta kertaa, ja kävimmekin. Se oli meidän mielestämme siistiä ja samalla tavallaan surullista, koska ehkä jo jollain tasolla tiesimme, että se varis ei enää koskaan nousisi.

Luennoilla puhuimme siitä, että päiväkoti-ikäiset lapset eivät koe kuolemaa yleensä ahdistavana. Heitä huolettaa enemmän yksinjäämisen mahdollisuus, se, että kaikki läheiset kuolevat ja jättävät heidät. Omalla kohdallani tämä ei aivan pitänyt paikkaansa, sillä muistan päiväkotiajaltani erittäin vahvasti myös omaan kuolemaani liittyvän ahdistuksen ja pelon.

Se jupakka alkoi herneistä. Vietimme yhden kesän aikana lyhyen ajan seilaamalla muutaman eri päiväkodin väliä, koska vakiopäiväkotimme ei ollut koko kesää auki. Yhdessä päiväkodissa kasvoi pihalla pensas, joka oli täynnä pieniä herneitä. Kun jotkut ryhmämme lapsista löysivät tämän pensaan, alkoi sana heti kiertää ja pian siellä oli varmaan koko lapsiryhmä - minä ja veljeni mukaan lukien - poimimassa ja syömässä puskaa tyhjäksi. Palasimme useana päivänä keräämään lisää herneitä löydöstämme innokkaina, kunnes sitten eräänä päivänä lasten joukossa alkoi kiertää sana siitä, että pensaan herneet olivatkin myrkyllisiä. En tiedä, alkoiko tämä huhu ihan tyhjästä vai oliko joku ryhmän aikuisista esimerkiksi kieltänyt jotakuta syömästä herneitä, mutta sillä ei varmaan ole väliä. Väliä oli sillä että minä, arka ja silloin aika herkkäuskoinenkin lapsi, otin huhun hyvin tosissani. Ja siitä alkoikin sitten ainakin näin jälkeenpäin arvioituna varhaislapsuuteni kamalin aika.

Voisin näin muistellessani naureskella koko hommalle ja sanoa, että huh huh. kun olimme pöljiä, koska ei kai kukaan nyt oikeasti antaisi myrkyllisen kasvin kasvaa päiväkodin pihassa ja niin iso puska olisi kyllä huomattu heti. Mutta en oikein osaa nauraa sille vieläkään, sillä muistan yhä, miten paljon minua pelotti. Useamman päivän - ehkä jopa muutaman viikon - ajan luulin kuolevani. Luulin veljeni kuolevan. Mielessäni oli kuvia, jotka olin muodostanut joskus seurakunnan päiväkerhoajoilla taivaasta ja sen pilviasumuksista. Se näytti mukavalta, mutta ei lohduttanut. Pelkäsin, että mielikuvani ei vastaisi todellisuutta, koska tiesin, etten oikeasti voinut täysin tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi. Pelkäsin, että en päätyisi samaan paikkaan kuin läheiseni. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään vähään aikaan, ennen kuin lopulta avauduin vanhemmilleni. Päiväkodin aikuisille en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Pitää tosin sanoa, että tämä ei välttämättä ollut päiväkodin henkilökunnan vika, vaan enemmän se johtui omasta ujoudestani, joka oli silloin vielä hyvinkin sosiaalisesti lamauttavaa luokkaa eikä juuri minkäänlainen pullantuoksuinen dialogisuusfiilis olisi saanut minua avautumaan. Muistan tosin jonkun toisen lapsen sanovan myrkkyherneistä jollekin päiväkodin aikuiselle, ja aikuinen vastasi vain vähän ärtyneesti jotakuinkin, että "No ei ne mitään myrkyllisiä ole." Herneiden myrkyttömyydestä vakuutuimme vasta, kun päiväkodissa alkoi kiertää uusi huhu, joka sitten kumosi edellisen myrkkytarinan.

Saatan tietenkin analysoida (ja analysoinkin) omia pelkojani näin 20 vuotta myöhemmin vähän selkeämmin ja eri näkökulmista kuin silloin, mutta toisaalta tapauksesta jääneet muistikuvat ovat niin vahvoja, että pystyn jopa muistamaan yksittäisiä mielikuvia ja pelokkaita rukouksia. Olisiko tuo äskeinen episodi ollut sitten hyvä hetki puhua kuolemasta yhdessä lasten kanssa? No ei varmaankaan. Ehkä olisin itse lähtenyt lastentarhanopettajana näillä nykytiedoilla ensin vakuuttamaan, että ei se puska myrkyllinen ole ja sitten voisimme yhdessä lasten kanssa tutkimalla varmistaa asia (ja jos se puska jostain syystä oikeasti osoittautuisikin myrkylliseksi niin sitten varmaan pitäisi soittaa ensiapuun ja pistää aika vahvasanaisia viestejä päiväkodin pihan hoitaneelle maisemointiporukalle) ja keskittyä enemmän luonnontieteelliseen orientaatioon. Ehkä tilanteen vähän rauhoituttua voitaisiin käsitellä sitten vaikka pelkoa. Jos joku lapsi olisi kysynyt kuolemasta, olisi kysymyksiin tietenkin voinut vastata omien käsitysten mukaan ja muistuttaa sitten, että muitakin käsityksiä on, niin kuin yleensäkin näihin kysymyksiin on ohjeistettu vastaamaan. Ehkä suurin ongelma tuossa yllämainitussa tilanteessa oli, että aikuiset eivät ehkä hoksanneet ottaa koko juttua tarpeeksi vakavasti. Ehkä me lapset emme pitäneet siitä tarpeeksi meteliä. Ehkä aikuiset eivät osanneet havaita pelon merkkejä. Tai ehkä vain minä otin asian niin vakavasti, että todella pelkäsin, eikä sitä huomioitu koska en uskaltanut avata suutani ja tuoda pelkojani esille.

Eli tarinan opetus on kai sitten, että ota lasten huolet vakavasti, älä istuta pihaan epäilyttäviä kasveja ja huomioi, että paraskaan dialogisuus ei aina auta kaikkia lapsia puhumaan heitä askarruttavista isoista ja pienemmistäkin kysymyksistä?

Myöhemmällä iällä olen pari kertaa päätynyt keskustelemaan kuolemasta lasten kanssa. Yhdellä kerralla muistan lapsen puhuneen läheistensä mahdollisesta kuolemasta vähän huolestuneesti ja sitten lopulta sanoneen hyvin päättäväisesti, että "Minä en koskaan kuole." Tässä nyt voi varmaan jotenkin amatööripsykologisesti sanoa, että tämä lapsi tosiaan ei kokenut omaa kuolemaansa ahdistavana, vaan oli enemmän huolissaan yksin jäämisestä niin kuin luentojemme mukaan suuri osa lapsista on. En ollut silloin minkäänlaisessa virantoimituksessa, enkä ollut myöskään kuullut mitään virallisia ohjeitakaan tilanteeseen, joten menin hämilleni ja vastasin vain, että "Jaa niinkö?" tai jotain vastaavaa. Jos olisin sanonut lapselle, että "Kyllä sinäkin kuolet", olisiko se sitten ollut pelottelua, joka ei johda mielestäni mihinkään hyvään? Oliko asian sivuuttaminen ja siten tavallaan laspen kuolemattomuususkon vahvistaminen kuoleman peittelemistä, mikä ei myöskään ole mielestäni hyvä (katson pahasti muun muassa teitä, amerikkalaiset dubbaukset joistakin piirretyistä, tiedätte keitä olette)? Vai oliko se, että jätin keskustelun kömpelösti ikään kuin kesken kaikista pahin moka? En tiedä.

Nämä omat kokemukseni kuolemakysymyksistä ja kiinnostus asiaan eivät siis selvästikään ole tehneet minusta vielä kovin pätevää asiasta keskustelijaa. Mutta ehkä nämä ovat niitä asioita, joissa ei voikaan olla kovin pätevä. Tai voi ehkä lähinnä pätevästi pohtia elämän ja kuoleman ihmeellisyyttä ja mysteereitä yhdessä lapsen kanssa ja antaa toivoa ja mielipiteitä. Asiaa varten voi etsiä sopiviin ajankohtiin hyviä kirjoja ja tarinoita muidenkin medioiden kautta. Tarinoita, jotka saavat yleensä pelottavana ja surullisena pidetystä asiasta esiin sen kauniin puolen (tämä on mielestäni yksi ihmisten ihanimmista taidoista). Etenkin sellaisia tarinoita, joissa puhutaan läheisen kuolemasta ja sen jälkeisestä surutyöstä (jonka pohtimisen olen nyt tässä postauksessa jättänyt omien lapsuudenkokemusteni vajaavaisuuden takia vähemmälle). Ja jos lapsi kysyy minulta kuolemanjälkeisestä elämästä jotain, voin tietenkin antaa tuon "Kerro oma näkemyksesi ja sitten muistuta, että muitakin näkemyksiä on" -ohjeen mukaisen vastauksen ja pohtia sitä sitten yhdessä lapsen kanssa lisää. Ja varautua sitten mahdollisiin vanhempien valituksiin siitä, että olen puhunut heidän lapsensa kanssa jälleensyntymisestä, koska se käy itselleni eniten järkeen. Mutta hei, tässäkin sitten on kyse taas siitä monikulttuurisuudesta. Kuolema on tärkeä osa kulttuuria ja elämää ja on aina ollut.

Taas tuli käsiteltyä vaikeita asioita. Mutta nämä ovat kuitenkin asioita, jotka jokainen tulee joskus tavalla tai toisella kohtaamaan.