Luolaihmisiä

Tapasin tänään ihmisen, joka oli ERILAINEN kuin minä! Iiiiiiiiiiiiiiik!!1!! Ei kun... häh? Siis, niitähän tapaa joka päivä. Koska kukaan ei ole niin kuin minä enkä minä ole kuin kukaan, ja se pätee kaikkiin muihinkin ihmisiin. Eli ennen kuin ihmistä vastaan kävelee hänen täydellinen kopionsa sekä fyysisesti, henkisesti, että taustaisesti, on ihmisten osattava suhtautua jotenkin erilaisuuden kohtaamiseen.

Olen seuraillut jonkin verran ihmisten käymää keskustelua internetissä kasvavalla huolella. Tuntuu, että joka ikinen ihmisryhmä kohtaa jossakin paikassa hyvinkin julmaa vihapuhetta. Ja totta kai internet on täynnä trolleja ja muuta porukkaa, jotka eivät todella tarkoita, mitä sanovat, mutta en sanoisi, että sillä olisi tämän kannalta väliä. Väliä on sillä, että monet myös tarkoittavat sanojaan, ja nekin, jotka eivät tarkoita, silti sanovat sen ääneen. Vitsillä heitetyn kommentin ottaa aina joku tosissaan, ja internetissä on monta "jokua". Eikä vihapuhe rajoitu pelkkään nettimaailmaan, vaan sitä kuulee esimerkiksi kaduillakin. Erilaiset ihmiset, etenkin eri kulttuurista tulevat ja selvästi valtaväestöstä ulkonäöltään erottuvat ihmiset, saavat kadulla rumia katseita ja joskus suoria vihakommenttejakin. Joskus harjoitetaan väkivaltaa puolin ja toisin. Maahanmuuttajiin suhtaudutaan vihan lisäksi myös pelolla ainakin monen ihmisen asenteiden perusteella. Eikä tämä viha ja pilkka ja muu psykologinen (ja joskus fyysinenkin) väkivalta kohdistu pelkästään muualta tulleisiin, vaan myös vähemmistökulttuureihin ja vähemmistöryhmiin yhden kulttuurin sisällä. Seksuaalisuus, sukupuoli-identiteetti tai massasta poikkeavat elämäntavat voivat ihan vain muutaman esimerkin antaakseni olla myös asioita, joista joku saa perusteen ryhtyä rajoittamaan toisen oikeuksia tai vahingoittamaan tätä muulla tavalla. Ja sitten osa syrjityistä vastaa samalla mitalla ja homma menee keskinäiseksi vihaksi.

Miksi?

Tämä toisen ihmisen kaltoinkohtelu pelkästään tämän taustan tai jonkun piirteen vuoksi on taas yksi niistä asioista, joita en pysty ymmärtämään. Ja yksi niistä harvoista aioista, joita en myöskään melkein missään tilanteessa pysty hyväksymään, vaikka yritän avoin ja muiden ajatukset hyväksyvä ollakin.

Puhuimme luennoilla suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta ja saimme muistutusta siitä, että meissä jokaisessa asuu "luolamies tai luolanainen", joka joutuu hyvin nopeasti lokeroimaan kohtaamansa uuden elollisen joko ystäviin tai vihollisiin, jos haluaa pysyä hengissä. Ja joo, tämähän on tosiaan ihan järkevä lähestymistapa paikoissa, joissa eloonjääminen on todellista kamppailua. Mutta nyt puhutaan kuitenkin Suomesta, jossa aika harva joutuu päivittäin todella hengenvaaraan. Kirjoitin jo ensimmäiseen blogiini postauksen lokeroista, jonka ihmiset voisivat ehkä tämän yhteydessä lukea, koska ajatukseni tästä asiasta eivät juuri ole muuttuneet. Haluaisin tuohon tekstiin kuitenkin lisätä, että ihmisen itselleen antamat luokitukset ja lokerot voivat tietenkin toimia esimerkiksi identiteettiä vahvistavina tai yhteenkuuluvuuden tunnetta lisäävinä asioina, jos niitä vain käytetään positiivisesti eikä yhden ainoan lokeron anneta luokitella itseä liikaa.

Kyllä minä itsekin joskus kadulla kulkiessani saatan mielessäni kokea pienen välähdyksen epäluuloa esimerkiksi jotakuta "selkeästi ulkomaalaista" kohtaan. Se on se minun sisäinen luolanaiseni, enkä pidä siitä. Hiljennän sen heti, koska osaan järjelläni päätellä, että emme elä enää kivikaudella (lasi, teräs ja sähköverkot sekä sosiaalihuolto ovat aika hyvä vihje siihen). Ja uskon, että suurin osa muistakin ihmisistä osaa järkeillä eron hyvän perusvarovaisuuden ja älyttömän vihan ja pelon välillä. Tai ehkä he eivät sittenkään osaa. Mistä minä sen tiedän? Joitakin keskusteluja seuratessa tuntuu, että tämä ei olekaan niin helppoa kuin luulisi.

Toisten kunnioittamisen opettelu alkaa jo hyvin nuorella iällä. Sitä olisi siis tuettava varhaiskasvatuksessa etenkin nyt kun jokainen joutuu siellä lain mukaan ainakin esikoulun verran käymään. Yksi hyvä tapa on tietenkin keskustella erilaisista ihmisistä, kulttuureista ja ilmiöistä ja herättää lapsissa mielenkiintoa positiivisella tavalla. Toinen hyvä tapa on lisätä tietoa ja välttää väärien huhujen leviämistä. Ja on tärkeää myös tukea lapsen oman itsetunnon kehitystä. Oman kokemukseni mukaan oman itsensä hyväksyminen vahvistaa myös kykyä hyväksyä muut. Ihmisen on myös hyvä oppia pohtimaan omaa arvopohjaansa ja maailmankatsomustaan. Kun omat arvot ovat hyvällä pohjalla ja tietää mihin oma maailmankatsomus perustuu, voi asiasta keskustella paremmin eikä sitten niin suurella todennäköisyydellä tule esimerkiksi pelättyä, että jonkun muun "huonot" tai "väärät" ajatukset "tarttuisivat". Mutta hei, se tarttuminen voi olla hyväkin asia. Itse olen saanut hyviä ajattelun aiheita ja elämänohjeitakin esimerkiksi zenbuddhalaisista tarinoista ja ihan vain muista kulttuureista tulevien ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista.

On myös hyvä tajuta, että toista ihmistä ei välttämättä tarvitse ymmärtää, jotta häntä voi kunnioittaa. Jotakin kulttuurin ajattelutapaa tai perinnettä ei myöskään aina tarvitse ymmärtää, jotta siitä voisi kiinnostua ja sitä voisi arvostaa. Ja toisen mielipiteen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, jotta sitä voisi hyväksyä ja kunnioittaa. Etenkin maailmankatsomusasioissa olemme mielestäni kaikki todennäköisesti ihan yhtä hakoiteillä, joten voimme saman tien kompastella elämän läpi yhdessä toisiamme tukien sen sijaan, että tönisimme toisiamme enää lisää kumoon.

Yhtä juhlaa...

Eri uskontoihin ja kulttuureihin kuuluvat hyvin oleellisina osina juhlat. Onhan se nyt välillä aina mukavaa jättää arki vähän sivuun ja tehdä jotain erilaista. Minulle kalenterijuhlat tarkoittavat yleensä niille ominaisia ruokia ja etenkin vegaanisten vaihtoehtojen löytämistä ja tekemisä eri juhlaruoille sekä ärsytystä siitä, että karatetreenit on peruttu juhlapäivän aikaisen treenipaikan sulkemisen takia. Ja hienommissa tilaisuuksissa listalle voi lisätä myös tilaisuuden pitää kivoja juhlavaatteita ja pohdinnan siitä, että miten pahasti tilaisuuden järjestäjät suuttuvat kun aika väistämättä päädyn potkimaan kengät pois jalasta. Mutta kyllä minullekin juhlilla on syvempi merkitys. Tiedän, miksi suurimpia kristillisiä ja suomalaiseen kulttuuriin liittyviä juhlia juhlitaan ja osaan sanoa jotain myös joistakin meille hämärämmistä juhlista. Etenkin joulu on minulle mieluista aikaa kaikesta sen kaupallisuudesta huolimatta. Rakastan joululahjojen hankkimista ja joulukoristeiden laittamista sekä jouluruokien tekemistä (porkkanalaatikkoa, nam!). Ja parasta on, kun keräännymme yhteen perheporukalla kynttilöillä valaistuun, lämpöiseen olohuoneeseen ja käymme sulhasenikin perheen luona. Eikä mukavaa yhdessäolon tunnetta mitenkään latista se, että osa meistä juhlii joulua varmaankin hyvin eri syistä, koska perhepiiristämme löytyy sekä uskovaisia että uskonnottomia.

Juhlat ovat minulle myös erittäin hyvä tilaisuus oppia uusia asioita muista kulttuureista. Irlannissa ollessani seurasin suurella mielenkiinnolla, kuinka iso tapaus Halloween siellä oli - ihan loogista kun kyseinen juhla on niiltä seuduilta mahdollisesti lähtöisin. Ja juhlat tuovat toisilleen vieraampiakin ihmisiä parhaassa tapauksessa oikein mukavissa merkeissä yhteen. Joskus se tapahtuu odottamattomillakin tavoilla; esimerkiksi ortodoksisissa maissa tuntevat paaston aikana vegaanitkin olonsa erityisen tervetulleiksi, kun joka puolella on tarjolla heille sopivaa ruokaa.

Nämä erilaiset juhlat ovat siis oikein hyvä tilaisuus puhua katsomuksista ja monikulttuurisuudesta, kunhan niitä ei jätetä ainoiksi katsomuskasvatustilanteiksi. Joulu, pääsiäinen, juhannus, hanukkah, 'id al-adha, kekri, mitä näitä nyt on. Yksi hyvä osio juhlakasvatuksen yhteyteen on kalenterin tuntemisen opettaminen. Siinä kehitetään myös lapsen aikakäsitystä. Sitä varten meille kerrottiin jo historiakasvatuksessa monikulttuurisista kalentereista. Niitä jokainen päiväkoti voi tehdä toki itsekin sen mukaan, mistä kulttuureista siellä on lapsia, mutta sellainen löytyy myös netistä osoitteesta: http://www.juhlakalenteri.fi/etusivu/. Minusta tämä on aivan loistava idea! Tämän tapainen kalenteri olisi hyvä löytyä joka päiväkodista ja koulusta.

Kalenterijuhlien lisäksi ihmisen elämään kuuluvat juhlat, kuten kaste- tai nimenantotilaisuus, häät, hautajaiset, ja syntymäpäivät ovat tärkeitä. Ne antavat elämälle tiettyä rytmiä ja erilaisia virstanpylväitä, joita voi sitten odottaa, vaikka jotkut noista juhlista kuuluvatkin vähän vanhentuneisiin perinteisiin eivätkä tule kuulumaan kaikkien elämään. Etenkin syntymäpäivien aikaan yksittäinen lapsi voidaan tuoda esille, ja kaikki lapset voivat vuorollaan tuntea olevansa erityisen arvostettuja.

Tietenkin päiväkodissa, jossa on lapsia eri kulttuureista, on eri kulttuurien ja katsomuksien juhlat otettava huomioon. Se on loistava mahdollisuus monikulttuurisuuskasvatukselle, mutta siinä myös törmätään usein taas uuteen tiiliseinään, joka on eri uskontojen lauseiden ja vanhempien varoittavien naamojen näköisten graffitien peitossa. Kaikki eivät nimittäin halua lastensa juhlivan tiettyjä juhlia, joita päiväkodissa kuitenkin mielellään juhlittaisiin. Eikä siinä tietenkään mitään; jotkut uskonnot kieltävät esimerkiksi jotkut juhlat tai laulut, ja sitä pitää tietenkin kunnioittaa. Ratkaisu niihin eriäviin katsomuksiin ei kuitenkaan voi mielestäni olla se, että sitten ei juhlita mitään. Pitää vain ottaa nämä juhlista poisjäävät lapset huomioon järjestämällä heille jotain muuta mielekästä tekemistä. Mitä se sitten on, no, sitä pitää varmaankin taas miettiä yksilö- ja tilannekohtaisesti. Tärkeää mielestäni on kuitenkin, että lasta ei jotenkin suljeta ryhmän ulkopuolelle, syyllistetä tai arvostella edes epäsuorasti siitä, että hän ei johonkin juhlaan osallistu.

No niin, jos nyt jätetään nämä vaikeat kysymykset välillä sivuun ja mietitään muita käytännön juttuja. Luennoilla painotettiin sitä, että juhlia käsitellessä on keskityttävä yhteen asiaan kerrallaan. Esimerkiksi joulusta puhuttaessa otetaan vaikka puheeksi yhdessäolo tai lahjojen saaminen ja antaminen. Eli juhlapedagogiikassa on siis aika lailla samat perussäännöt kuin missä tahansa muussakin opetuksessa. Ja integrointia ei pidä tietenkään unohtaa. Voidaan koristella juhlapaikka itse askarrelluilla koristeilla ja kehittää ruoanlaittotaitoja ja matemaattisia mittaustaitoja leipomalla juhlaherkkuja. Tietenkin tässäkin pitää ottaa huomioon ne, jotka eivät saa koskea edes juhla-askarteluihin. Entä jos enkeleiden tai tonttujen sijaan askarrellaan välillä vaikka lumihiutaleita, joita voi käyttää myös koristeina? Eivät ne varmaankaan ole keneltäkään kiellettyjä. Ja leivonnoissa ja juhlatarjoiluissa otetaan tietenkin huomioon erilaiset ruokavaliorajoitukset, johtuivatpa ne allergioista, uskonnollisista säännöistä tai henkilökohtaisista vakaumuksista. Ei pahus, nyt mentiin taas näihin konstikkaampiin asioihin.

Nyt kun tätä asiaa miettii, niin voin toisaalta ymmärtää, miksi monet koulut ja päiväkodit alkavat heti miettiä sitä, miten heidän on muutettava tai rajoitettava toimintaansa eri kulttuureista tulevien lasten tullessa lapsiryhmään. Ja en minä tässä ala sanomaan, että tämä kulttuurierojen huomiointi ei aiheuttaisi lisää työtä ja päänvaivaakin. Mutta kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuurit voivat myös rikastuttaa päiväkodin tai koulun toimintaa ja auttavat lasten maailmankuvan laajentamisessa jo hyvin nuorella iällä, niin sitä voi ajatella myös paljon positiivisemmallakin tavalla. Ja eihän tässä tarvitse olla kaikkien kysymystensä kanssa yksin, vaan eri katsomuksellisilta yhteisöiltä ja vaikka lasten vanhemmilta voi aina pyytää apua. Parempi on ainakin yrittää saada aikaan jotain hienoa kuin jättää koko homma sikseen ja evätä lapsilta hyviä elämyksiä ja oppimishetkiä.

Myrkkyherneillä taivaaseen?

Tuo viimekertainen postaus meni kyllä aika imelän kivakivapullantuoksuhalimeiningiksi, joten puhutaanpa sitten välillä jostain sopivalla tavalla synkemmästä. Niin kuin vaikka kuolemasta! Se on kuitenkin yksi näistä suurista mysteereistä, joihin eri uskonnot ja katsomukset pyrkivät vastaamaan ja joka askarruttaa vähän jokaista ihmistä ehkä jo pienestä asti. Muita näitä mysteerejä ovat sitten ainakin jumalahahmojen olemassaolo ja muiden elämään vaikuttavien voimien ja niiden olemassaolon ja elämän tarkoituksen pohdinta, mutta niistä voidaan ehkä puhua myöhemmin jos puhutaan. Kyseessä on kuitenkin todella isoja ja vaikeita asioita joihin kenelläkään ei ole varmoja tai todennäköisesti oikeitakaan vastauksia. Eli tämäkin postaus lähinnä tulee mutkittelemaan jossain epäselvien vastauksenpoikasten ja käsien levittelyjen väleissä.

Ne, jotka vähänkin tuntevat minua varmaan aika nopeasti tajuavat ainakin jollain tasolla, että kuolema on minulle hyvin kiehtova aihe. Luen mielelläni tarinoita kuolemasta ja esimerkiksi läheisen kuolemaan liittyvästä surutyöstä ja olen aina erityisen ilahtunut jos tarinassa esiintyy jonkinlainen kuoleman henkilöitymä tai jos siinä esitetään luova kuvaus kuolemanjälkeisestä olemassaolosta. Esimerkiksi roolipelejä pelatessani tietokoneella tai konsoleilla saatan tarkoituksella viedä tarinan sellaiseen tilanteeseen, jossa oma hahmoni tai hänelle läheinen hahmo sopivan dramaattisesti kuolee, koska mielestäni siitä saa aikaan paremman tarinan. Kiinnostukseni näkyy musiikkimaussani, kirjoituksissani ja piirroksissani, mutta pysytään nyt enemmän näissä kasvatus- ja asiasta puhumisasioissa. Kuolema - kuten uskontokin - on kuitenkin sellaisia aiheita, joista puhuminen on vähän vaikeaa. Vaikka otankin sen esille useammin kuin esimerkiksi ne uskontokysymykset, kohtaan usein vähän oudoksuvia reaktioita ja keskustelukumppanini saattavat mennä vaikeaksi toisaalta ihan ymmärrettävistäkin syistä. Joillekin aihe voi olla liian ajankohtainen tai vaikea, ja onhan se ehkä myös jonkinlainen... no jos ei nyt ihan tabu niin ainakin sellainen, joka ei ehkä yleensä liity perinteiseen mukavaan rupattelutuokioon. Tämä ei siis hirveästi rohkaise minua puhumaan tästä lastenkaan kanssa, mutta mielestäni se on kuitenkin hyvin tärkeä aihe, jota pitäisi käsitellä jo varhaiskasvatuksessa. Sitä vain pitää käsitellä oikealla tavalla. Ja ei, minulla ei ole valmista vastausta siihen, miten sitä pitäisi käsitellä. Lähinnä vain kokemuksia ja mielipiteitä siitä, miten sitä EI pitäisi käsitellä. Joten puhutaan sitten vaikka niistä.

Taisin koulussa näistä blogeista keskustellessamme möläyttää, että minulla on kokemuksia kuolemasta. Sain asian siis todennäköisesti kuulostamaan paljon dramaattisemmalta ja raflaavammalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tarkoitin vain lähinnä sitä, että minulla on vahvoja muistoja kuoleman pohtimisesta jo varhaiskasvatusiässä ja joitakin kokemuksia näiden kysymysten esille noususta lasten kanssa vähän myöhemminkin. Viikatemies (tai Viikatehenkilö?) on pääasiassa kiertänyt minut ja lähimmän lähipiirini tähän mennessä aika kaukaa, Itselläni on ollut oikeastaan hyvin pehmeä lasku kuolemaan ja voisin jopa kehaista, että vanhempani osasivat hoitaa tämän "kuolemakasvatuksen" mielestäni oikein hyvin. Toinen ukkini menehtyi jo ennen syntymääni - mikä on tietenkin surullista, mutta jos siitä nyt jotain positiivista haluaa saada irti niin voisi ajatella, että minä ja veljeni kasvoimme ymmärtäen heti kättelyssä sen asian, että emme tulisi koskaan tapaamaan toista ukkiamme (ainakaan tässä elämässä). Kuolemasta siis puhuttiin, mutta asiaa ei kauhisteltu eikä sillä peloteltu millään tavalla. Se esitettiin sellaisena kuin se oli, mutta kristilliseen tapaan tietenkin puhuttiin taivaasta ja siitä, että sitten nähtäisiin taas kaikkki edesmenneet läheiset. Annettiin siis toivoa. Tätä toivoahan meillä luennoillakin painotettiin, mielestäni hyvästä syystä. Kerran olimme metsäretkellä koko perheen voimin ja löysimme metsästä kuolleen variksen. Halusimme sitten käydä siellä veljeni kanssa katsomassa tätä hiljalleen mädäntyvää ja matojen kansoittamaa ruumista monta kertaa, ja kävimmekin. Se oli meidän mielestämme siistiä ja samalla tavallaan surullista, koska ehkä jo jollain tasolla tiesimme, että se varis ei enää koskaan nousisi.

Luennoilla puhuimme siitä, että päiväkoti-ikäiset lapset eivät koe kuolemaa yleensä ahdistavana. Heitä huolettaa enemmän yksinjäämisen mahdollisuus, se, että kaikki läheiset kuolevat ja jättävät heidät. Omalla kohdallani tämä ei aivan pitänyt paikkaansa, sillä muistan päiväkotiajaltani erittäin vahvasti myös omaan kuolemaani liittyvän ahdistuksen ja pelon.

Se jupakka alkoi herneistä. Vietimme yhden kesän aikana lyhyen ajan seilaamalla muutaman eri päiväkodin väliä, koska vakiopäiväkotimme ei ollut koko kesää auki. Yhdessä päiväkodissa kasvoi pihalla pensas, joka oli täynnä pieniä herneitä. Kun jotkut ryhmämme lapsista löysivät tämän pensaan, alkoi sana heti kiertää ja pian siellä oli varmaan koko lapsiryhmä - minä ja veljeni mukaan lukien - poimimassa ja syömässä puskaa tyhjäksi. Palasimme useana päivänä keräämään lisää herneitä löydöstämme innokkaina, kunnes sitten eräänä päivänä lasten joukossa alkoi kiertää sana siitä, että pensaan herneet olivatkin myrkyllisiä. En tiedä, alkoiko tämä huhu ihan tyhjästä vai oliko joku ryhmän aikuisista esimerkiksi kieltänyt jotakuta syömästä herneitä, mutta sillä ei varmaan ole väliä. Väliä oli sillä että minä, arka ja silloin aika herkkäuskoinenkin lapsi, otin huhun hyvin tosissani. Ja siitä alkoikin sitten ainakin näin jälkeenpäin arvioituna varhaislapsuuteni kamalin aika.

Voisin näin muistellessani naureskella koko hommalle ja sanoa, että huh huh. kun olimme pöljiä, koska ei kai kukaan nyt oikeasti antaisi myrkyllisen kasvin kasvaa päiväkodin pihassa ja niin iso puska olisi kyllä huomattu heti. Mutta en oikein osaa nauraa sille vieläkään, sillä muistan yhä, miten paljon minua pelotti. Useamman päivän - ehkä jopa muutaman viikon - ajan luulin kuolevani. Luulin veljeni kuolevan. Mielessäni oli kuvia, jotka olin muodostanut joskus seurakunnan päiväkerhoajoilla taivaasta ja sen pilviasumuksista. Se näytti mukavalta, mutta ei lohduttanut. Pelkäsin, että mielikuvani ei vastaisi todellisuutta, koska tiesin, etten oikeasti voinut täysin tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi. Pelkäsin, että en päätyisi samaan paikkaan kuin läheiseni. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään vähään aikaan, ennen kuin lopulta avauduin vanhemmilleni. Päiväkodin aikuisille en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Pitää tosin sanoa, että tämä ei välttämättä ollut päiväkodin henkilökunnan vika, vaan enemmän se johtui omasta ujoudestani, joka oli silloin vielä hyvinkin sosiaalisesti lamauttavaa luokkaa eikä juuri minkäänlainen pullantuoksuinen dialogisuusfiilis olisi saanut minua avautumaan. Muistan tosin jonkun toisen lapsen sanovan myrkkyherneistä jollekin päiväkodin aikuiselle, ja aikuinen vastasi vain vähän ärtyneesti jotakuinkin, että "No ei ne mitään myrkyllisiä ole." Herneiden myrkyttömyydestä vakuutuimme vasta, kun päiväkodissa alkoi kiertää uusi huhu, joka sitten kumosi edellisen myrkkytarinan.

Saatan tietenkin analysoida (ja analysoinkin) omia pelkojani näin 20 vuotta myöhemmin vähän selkeämmin ja eri näkökulmista kuin silloin, mutta toisaalta tapauksesta jääneet muistikuvat ovat niin vahvoja, että pystyn jopa muistamaan yksittäisiä mielikuvia ja pelokkaita rukouksia. Olisiko tuo äskeinen episodi ollut sitten hyvä hetki puhua kuolemasta yhdessä lasten kanssa? No ei varmaankaan. Ehkä olisin itse lähtenyt lastentarhanopettajana näillä nykytiedoilla ensin vakuuttamaan, että ei se puska myrkyllinen ole ja sitten voisimme yhdessä lasten kanssa tutkimalla varmistaa asia (ja jos se puska jostain syystä oikeasti osoittautuisikin myrkylliseksi niin sitten varmaan pitäisi soittaa ensiapuun ja pistää aika vahvasanaisia viestejä päiväkodin pihan hoitaneelle maisemointiporukalle) ja keskittyä enemmän luonnontieteelliseen orientaatioon. Ehkä tilanteen vähän rauhoituttua voitaisiin käsitellä sitten vaikka pelkoa. Jos joku lapsi olisi kysynyt kuolemasta, olisi kysymyksiin tietenkin voinut vastata omien käsitysten mukaan ja muistuttaa sitten, että muitakin käsityksiä on, niin kuin yleensäkin näihin kysymyksiin on ohjeistettu vastaamaan. Ehkä suurin ongelma tuossa yllämainitussa tilanteessa oli, että aikuiset eivät ehkä hoksanneet ottaa koko juttua tarpeeksi vakavasti. Ehkä me lapset emme pitäneet siitä tarpeeksi meteliä. Ehkä aikuiset eivät osanneet havaita pelon merkkejä. Tai ehkä vain minä otin asian niin vakavasti, että todella pelkäsin, eikä sitä huomioitu koska en uskaltanut avata suutani ja tuoda pelkojani esille.

Eli tarinan opetus on kai sitten, että ota lasten huolet vakavasti, älä istuta pihaan epäilyttäviä kasveja ja huomioi, että paraskaan dialogisuus ei aina auta kaikkia lapsia puhumaan heitä askarruttavista isoista ja pienemmistäkin kysymyksistä?

Myöhemmällä iällä olen pari kertaa päätynyt keskustelemaan kuolemasta lasten kanssa. Yhdellä kerralla muistan lapsen puhuneen läheistensä mahdollisesta kuolemasta vähän huolestuneesti ja sitten lopulta sanoneen hyvin päättäväisesti, että "Minä en koskaan kuole." Tässä nyt voi varmaan jotenkin amatööripsykologisesti sanoa, että tämä lapsi tosiaan ei kokenut omaa kuolemaansa ahdistavana, vaan oli enemmän huolissaan yksin jäämisestä niin kuin luentojemme mukaan suuri osa lapsista on. En ollut silloin minkäänlaisessa virantoimituksessa, enkä ollut myöskään kuullut mitään virallisia ohjeitakaan tilanteeseen, joten menin hämilleni ja vastasin vain, että "Jaa niinkö?" tai jotain vastaavaa. Jos olisin sanonut lapselle, että "Kyllä sinäkin kuolet", olisiko se sitten ollut pelottelua, joka ei johda mielestäni mihinkään hyvään? Oliko asian sivuuttaminen ja siten tavallaan laspen kuolemattomuususkon vahvistaminen kuoleman peittelemistä, mikä ei myöskään ole mielestäni hyvä (katson pahasti muun muassa teitä, amerikkalaiset dubbaukset joistakin piirretyistä, tiedätte keitä olette)? Vai oliko se, että jätin keskustelun kömpelösti ikään kuin kesken kaikista pahin moka? En tiedä.

Nämä omat kokemukseni kuolemakysymyksistä ja kiinnostus asiaan eivät siis selvästikään ole tehneet minusta vielä kovin pätevää asiasta keskustelijaa. Mutta ehkä nämä ovat niitä asioita, joissa ei voikaan olla kovin pätevä. Tai voi ehkä lähinnä pätevästi pohtia elämän ja kuoleman ihmeellisyyttä ja mysteereitä yhdessä lapsen kanssa ja antaa toivoa ja mielipiteitä. Asiaa varten voi etsiä sopiviin ajankohtiin hyviä kirjoja ja tarinoita muidenkin medioiden kautta. Tarinoita, jotka saavat yleensä pelottavana ja surullisena pidetystä asiasta esiin sen kauniin puolen (tämä on mielestäni yksi ihmisten ihanimmista taidoista). Etenkin sellaisia tarinoita, joissa puhutaan läheisen kuolemasta ja sen jälkeisestä surutyöstä (jonka pohtimisen olen nyt tässä postauksessa jättänyt omien lapsuudenkokemusteni vajaavaisuuden takia vähemmälle). Ja jos lapsi kysyy minulta kuolemanjälkeisestä elämästä jotain, voin tietenkin antaa tuon "Kerro oma näkemyksesi ja sitten muistuta, että muitakin näkemyksiä on" -ohjeen mukaisen vastauksen ja pohtia sitä sitten yhdessä lapsen kanssa lisää. Ja varautua sitten mahdollisiin vanhempien valituksiin siitä, että olen puhunut heidän lapsensa kanssa jälleensyntymisestä, koska se käy itselleni eniten järkeen. Mutta hei, tässäkin sitten on kyse taas siitä monikulttuurisuudesta. Kuolema on tärkeä osa kulttuuria ja elämää ja on aina ollut.

Taas tuli käsiteltyä vaikeita asioita. Mutta nämä ovat kuitenkin asioita, jotka jokainen tulee joskus tavalla tai toisella kohtaamaan.

Teetä ja dialogia

Meille on painotettu, että katsomuskasvatuksessa tulisi harjoittaa ennen kaikkea dialogisuutta. Tämä on siis keskustelevaa kommunikaatiota (mutta ei keskustelua, jossa olisi tarkoitus vakuuttaa toinen jostain), jossa pyritään etsimään erilaisia vaihtoehtoja, eikä ole välttämätöntä päätyä minkäänlaiseen "ratkaisuun". Ideana on, että voidaan olla eri mieltä, mutta silti tulla hyvin toimeen ja löytää yhdessä uusia asioita ja näkökulmia. Dialogi lähtee kiireettömästä, avoimesta ja lämpimästä ilmapiiristä ja asenteesta. Suunnilleen näin se meille ainakin selitettiin.

Voisin pohtia ja yrittää avata tätä itselleni esimerkin, kuvan ja tunnelman kautta. En tiedä, onko tämä millään tavalla järkevää tai pääsenkö tällä lähelle hyvää ymmärrystä tai käytäntöä, mutta siinä onkin sitten varmaan taas uusi yhteisen dialogisen pohdinnan paikka. Esimerkkini tai lähinnä oma kokemukseni dialogisuudesta niin kuin luulen sen tässä tarkoittavan tulee yhdeltä vaihtoajan reissuiltani. Tästä Cork-Galway-reissusta nimittäin. Tuosta vanhasta postauksesta ei varmaan tarvitse tietää muuta kuin se, että olin siis Cork-Galway-bussireissulla kahden muun vaihtarin kanssa, enkä aina oikein tuntenut kuuluvani porukkaan, koska koin pitäväni hyvin eri asioista kuin matkatoverini. Sitä en kuitenkaan postauksessa kertonut, että Corkissa ollessamme pysähdyimme mukavaan kahvilaan, jossa mielestäni koimme hyvin aidon ja mukavan dialogisuuden hetken.

Istuimme kahvilla tai teellä ja juttelimme mukavia, ja puhe jotenkin eksyi maailmankatsomuksiin (ja tämä on myös yksi syy siihen, miksi tämä tuli mieleeni kun puhuimme katsomuskasvatuksen luennoilla dialogisuudesta) ja päädyimme kaikki jakamaan omat näkemyksemme muun muassa kuolemasta ja jumalista. Näkemyksemme poikkesivat kaikki toisistaan, vaikka eivät todellakaan niin paljon kuin ne monessa muussa porukassa saattaisivat. Silti kuuntelimme toisiamme ja ilmaisimme mielipiteemme ilman, että olisimme leimanneet ne jotenkin faktoiksi tai muiden ajatuksia paremmiksi. Olimme eri mieltä, eikä kukaan muuttanut mieltään, mutta se ei ollutkaan keskustelun tarkoitus. Tarkoitus oli vain jakaa ja kuunnella ja spontaanisti rauhoittua pohtimaan yhdessä. Tässä hetkessä ei löydetty myöskään ratkaisuja mihinkään, mutta ei kai tässä nyt ihan aina tarvitsekaan (vaikka se näin kasvatusnäkökulmasta varmaan onkin toivottavaa). En tiedä, kokivatko tai ajattelivatko matkatoverini tästä samalla tavalla, mutta minun mielestäni koko kahvilahetken ajan välillämme vallitsi ihana kunnioitus, uteliaisuus ja hyväksyntä, joka mielessäni yhdistyy kahvilan rauhalliseen ja lämpimään tunnelmaan ja hauskoihin pilkullisiin kahvikuppeihin.

Se teehetki inspiroi minua jopa maalaamaan sen silloin vuonna 2012 (vesiväri)

Se tunnelma on jotain, jollaista haluaisin mukaan etenkin katsomuskeskusteluihin, mutta miksei muihinkin. Kyllä kavereiden kanssa on mukava välillä väitellä ja korottaa ääntäänkin jos mielipiteet ottavat pahasti yhteen, mutta näin isoista asioista haluaisin jättää myös keskustelukumppaneideni mieliin - olivat he lapsia tai aikuisia tai vaikka hirviä - lämpimän corklaisen kahvilan, jonka itse voin aina välillä palauttaa mieleeni. Tai ainakin jotain samansuuntaista.

...nyt tekee mieli juoda teetä.