Puhutaanpas siitä eikun eipäs puhutakaan...

Varhaiskasvatuksen suunnitelmaan kuuluu selkeästi yhtenä osana katsomuskasvatus. Monessa päiväkodissa tämä kuitataan kuitenkin sillä, että lasten eteen isketään joku seurakunnan ihminen harjoittamaan kristillistä kasvatusta. Ehkä niihin eettisiin kysymyksiin sitten keskitytään enemmän, mutta katsomusasiat jäävät sitten helposti sivumpaan. Näin ei tietenkään ole joka päiväkodissa. Omasta lapsuudestani en muista tosin muuta kuin nuo seurakuntavierailut ja nekin aika hämärästi. Etenkin nykyään kun lapsiryhmässä on yleensä väkeä useammasta uskonnosta ja kirkkojen ulkopuolelta, erilaisten maailmankatsomusten käsittely on entistä tärkeämpää. Miksi se sitten jää niin helposti vähälle?

Tähän annettiin monia mahdollisia syitä, joista itse ehkä pidän yhtenä todennäköisenä sitä, että asioista ei viitsitä puhua, koska pelätään vanhempien suuttuvan, jos he saavat kuulla, että pikku-Pötri on kuullut jotain uskontoon viittaavaa päiväkodissa. Toinen on se, että lastentarhanopettajat eivät viitsi itse joko ottaa kantaa katsomuksiin tai ryhtyä kunnolla toteuttamaan katsomuskasvatusta, koska se koetaan vaikeaksi. Vaikka ei se nyt menetelmiltään mitenkään ihmeellistä voi olla muihin orientaatioihin verrattuna. Asioistahan tässäkin puhutaan. Elämään keskeisesti liittyvistä asioista, joita lapset kuitenkin varmasti jollakin tasolla ajattelevat hyvinkin usein. Vanhempien mielipiteet on tietenkin otettava huomioon, mutta itselleni tuli luennoilla keskustelluista asioista sellainen kuva, että vanhemmilta ei aina kehdata edes kysyä kovin tarkasti, mitä he katsomuskasvatukselta haluavat tai odottavat. Usein vanhemmilla saattaa olla negatiivisia muistoja omista varhaiskasvatusajoista ja etenkin katsomuskasvatuksesta joko päiväkodissa tai kouluissa, eivätkä ne muistojen kautta muodostuneet negatiiviset mielikuvat asiasta puhumatta ainakaan muutu positiivisemmiksi.

Voisin tietysti jatkaa tätä paasaamista siitä, miten asioista pitää pystyä puhumaan ja miten katsomuskasvatusta voi varmasti toteuttaa hyvin ja vanhemmille ja mielellään tietenkin lapsille mieluisella tavalla. Mutta minun täytyy myöntää, että minulla itsellänikin on tiettyjä varauksia tästä asiasta puhumisen kanssa, niin kuin jo vähän ensimmäisessä postauksessani vihjaisin. Vaikka en haluakaan liikaa pelätä mitään toisten loukkaamista, koska sanoi asian miten kivasti tahansa, joku kuitenkin loukkaantuu, niin haluan silti kuitenkin pitää yllä ystävällistä ja keskustelevaa ilmapiiriä. Nämä katsomusasiat tosiaan ovat hyvin henkilökohtaisia ja herkempiä aiheita, ja etenkin varhaiskasvatusympäristössä voi ainakin luentopuheiden mukaan aika isolla todennäköisyydellä odottaa valituksia vanhemmilta, jos näistä asioista avaa suunsa. Tietenkin sitä ei pitäisi pelätä, vaan ottaa asiat itse puheeksi ja keskustella ne kohdalleen ennen kuin valituksia syntyy. Kuunnellaan niitä vanhempien toiveita ja kunnioitetaan niitä ja saadaan heiltä jopa apua. Näin meitä ainakin neuvottiin, ja neuvo kuulostaa hyvältä ja toteuttamiskelpoiselta. Tämä on oikeastaan varmaankin se helpompi asia, josta päästä yli. Toinen onkin sitten vähän vaikeampi, ja liittyy erityisesti kristinuskoon.

Toisaalta haluan puhua ihmisten kanssa heidän näkemyksistään ja kuunnella heitä. Haluan jakaa omia ajatuksiani ja kuunnella muiden ajatuksia. Ihmiset ovat minulle hyvin mielenkiintoisia ja heidän erilaiset näkemyksensä ilahduttavat minua silloinkin, kun ne ovat omista mielipiteistäni eriäviä. Siis tietenkin siinä tapauksessa että nämä näkemykset eivät vahingoita ketään tai kannata kenenkään tai minkään vahingoittamista. Uskonnot kiehtovat minua paitsi kultuurisina ja historiallisina ilmiöinä, myös asioina, joihin useat ihmiset pohjaavat oman elämänsä ja moraalikäsityksensä. Parhaimmissa tapauksissa olenkin saanut aikaan hyvää keskustelua näistäkin aiheista. Minusta on mukava oppia uutta erilaisista aatteista ja myös opettaa sitä muille, sillä tieto lisää parhaassa tapauksessa erilaisuuden hyväksyntää ja hyvää yhteishenkeä. Tämä ajatus toimii aina kohdatessani itselleni vieraampia uskontoja ja katsomuksia ja tunnen niitä kohtaan pääasiassa uteliaisuutta ja kunnioitustakin. Miksi tämä ei sitten toimi niin hyvin, kun puhutaan siitä kristinuskosta?

Kristinuskon eri suuntauksista puhuttaessa olen aina vähän tavallista varautuneempi, vaikka en oikeastaan haluaisi olla. Tämä johtuu varmaankin siitä, että kristinusko ei ole minulle mitään uutta tai ihmeellistä, vaan jotain, jota olen kokeillut ja sitten tullut siihen tulokseen, että se ei ole minun juttuni. Vaikka kristinuskossakin on paljon kaikkea hyvää - kuten toisista välittäminen ja auttaminen ja muut moraaliset ja toivoa korostavat opit - olen valmiimpi torjumaan sen vähemmän mielestäni toimivia oppeja, koska olen omassa mielessäni jo torjunut ne itselleni toimivin ja hyvin perustein. En silti tarkoita, että haluaisin levittää mitään krisitnuskon vastaista aatetta, enkä sitä mielestäni kovin vahvasti teekään siitä huolimatta, että asian tullessa puheeksi saatan kyseenalaistaa siinä opetettavia asioita omasta näkökulmastani. Olen jopa usein suositellut kyseistä uskontoa ihmisille, jotka ilmaisevat kiinnostuksensa aktivoitumaan kirkossa. Eri katsomukset eivät toimi kaikille ihmisille, ja se, mikä ei kuulosta minulle järkevältä, kuulostaa monille muille. Kyllähän se luterilaisuus minullekin paljon lohtua aikanaan antoi, vaikka se ei enää sitä teekään enkä koe sitä millään muotoa omakseni.

Olen toki valmis kertomaan kristinuskosta lapsillekin, koska se on vahvasti osa meidän kulttuuriamme ja koska esimerkiksi seurakunnat tekevät loistavaa tuki- ja auttamistyötä, jota ei voi kuin arvostaa. Minun täytyy ensin päästä hieman yli siitä varautuneisuudesta, jota nämä kyseiset aatteet minussa herättävät ja löytää oma tapani opettaa näitä asioita. Esimerkiksi Raamatun kertomuksia en tule kuitenkaan käyttämään niin paljon kuin joku muu saattaisi.

Tämä on taas näitä vaikeita asioita, jotka vaativat paljon ylimääräistä ajatustyötä. Ei sillä, että hirveästi valittaisin. Ajatteleminen on kivaa. Katsotaan, saanko tähän ongelmaan aikaan ratkaisuja jo kurssin aikana.

Aloitetaan?

Minulla on yleensä tapana kirjoittaa tällainen aloituspostaus jossa käydään lyhyesti läpi sitä, mikä uudessa blogissa on meininkinä. Olen yleensä ajautunut bloggaamaan koulutehtäviä varten, eikä tämäkään blogi ole poikkeus siitä. Nyt kun olen täällä jo käsitellyt opiskelijavaihtoani ja mietteitäni lastenkirjoista, onkin sitten aika ottaa puheeksi vähän herkempi tai ainakin herkemmäksi käsitetty aihe, eli maailmankatsomus ja vielä monikulttuurinen sellainen. Tämä blogi käsittelee siis minun monikulttuurinen katsomuskasvatus -kurssillani esiin tulleita aiheita ja minun ajatuksiani niistä. Täältä ei siis todellakaan löydy mitään erityisen suuria totuuksia eikä ehkä edes mitään kovin valaisevaa, vaan lähinnä mielipiteitä yhden asioita mielellään pohtivan ihmisen päästä.

Opiskelen lastentarhanopettajaksi, joten katsomuskasvatusoppinikin keskittyy enemmän varhaiskasvatukseen ja päiväkotiympäristöön. Nyt ensimmäisenä on varmaan parasta vähän määritellä sitä, mitä katsomuskasvatus on. Se ei ole minkään pyhän kirjan lukemista yhdessä lasten kanssa. Toki niitä kirjoja voi tutkiakin lasten kanssa, mutta varsinainen uskonnollinen kasvatus on seurakuntien ja muidne uskonnollisten yhteisöjen, eikä lastentarhanopettajien tehtävä. Katsomuskasvatus on erilaisten maailmankatsomusten ja uskontojen käsittelyä kulttuurisina ilmiöinä sekä eettisten ja muiden suurten elämän peruskysymysten pohtimista. Sitä toteutetaan aina kun lapsi tulee kysymään jotain esimerkiksi tunteista, kuolemasta tai uskonnollisista asioista tai kun asiat tulevat muuten puheeksi. Tai ainakin pitäisi toteuttaa. Tästä katsomuskasvatuksen olemuksesta tulen varmasti puhumaan vielä paljon enemmänkin, mutta tässä oli tämä tiivistetty versio siitä, mitä olen luennoilla katsomuskasvatuksesta tähän mennessä käsittänyt.

Toinen tärkeä asia, ennen kuin ryhdyn puhumaan mistään muista asioista, on varmaan antaa jonkinlainen kokonaiskuva omista katsomuksellisista ja etenkin katsomuskasvatuksellisista asenteistani. Voidaan sitten nähdä, miten nämä asenteet kenties muuttuvat tämänkin kurssin aikana. Katsomustaustaltani olen kasvatettu evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä niin kuin suurin osa suomalaisista, mutta pitkällisten pohdintojen, ihmisenä kasvamisen ja elämän elämisen jälkeen erosin kirkosta muutama vuosi sitten. Nykyinen maailmankuvani on aika eksistentialistinen ja luontoa sekä elämää ylipäätään kovasti arvostava, ja tämä tulee varmaankin kaikessa toiminnassani (toivottavasti) hyvin esille. Se on myös avoin siinä mielessä, että tiedostan meidän kaikkien olevan aika lailla samalla viivalla näiden ikuisuuskysymyksien, kuten kuoleman ja jumaluuksien kanssa, sillä kenelläkään ei ole asiasta varmaa tietoa. Minusta on itse asiassa todella mielenkiintoista oppia erilaisista uskonnoista ja maailmankatsomuksista, ja erilaiset ajatusmaailmat ovat suunnaton rikkaus. Ainakin silloin kun ihmiset pystyvät arvostamaan tai ainakin hyväksymään erilaiset näkemykset eivätkä ryhdy tappamaan toisiaan niiden takia. Avoimuus ja erilaisuuden arvostaminen sekä uteliaisuus ovat asioita, joita haluaisin erityisesti välittää lapsille ja mielellään vähän vanhemmillekin ihmisille omalla esimerkilläni ja toiminnallani. Kasvatustyössä minulla onkin siihen hyvä mahdollisuus, kunhan vain onnistun toteuttamaan tätä katsomus- ja muutakin kasvatusta hyvin.

Minusta tuntuu välillä vaikealta puhua katsomuksellisista asioista, lähinnä ehkä siksi, että ne ovat yleensä sen verran herkkiä asioita, että minusta tuntuu, että joku loukkaantuu aina kun asiasta avaa suunsa. Tiedän, että en ole todellakaan ainoa ihminen, josta tuntuu tältä. Mutta se on ehkä yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi näistä asioista nimenomaan pitäisi puhua. Puhutaan siis sitten niistä ja siitä, mitä katsomuskasvatus tosiaan sisältää ja miten sitä voisi opettaa.